Hae Rosiesta

Jaa

Vapaaehtoisesti lapseton halusikin äidiksi – ”Muutama vuosi sitten ajatus kolmesta lapsesta olisi ollut absurdi”

Vielä viisi vuotta sitten Anu Nevalainen, 40, ei halunnut lapsia. Sitten hänen mielensä muuttui. Sekä lapsettomuudessa että vanhemmuudessa raskaaksi on osoittautunut se, että omia henkilökohtaisia valintojaan joutuu selittämään muille.

teksti Anne Ventelä ~ kuvat Juho Kuva

Selkeät rutiinit ja kellontarkka aikataulu: näistä asioista Anu Nevalaisen perheessä ei lipsuta.

Kun saman katon alla on uhmaikää kolkutteleva kaksivuotias, kahdeksan kuukauden ikäiset kaksoset ja kaksi koiraa, ei spontaanille sooloilulle juuri ole varaa. Päiväunet ja päiväkotimatkat luovat päiville rytmin, jossa pysytellään, vaikka väsy painaisi. Ja juuri nyt se painaa. Ensimmäinen vauvoista tekee hampaita ja opettelee seisomaan – unissaankin. Toinen vauva seuraa kohta vääjäämättä perässä.

Ollaan kaukana siitä, millaista Anun ja hänen miehensä elämä oli muutama vuosi sitten, mutta näin on hyvä.

”En missään nimessä haluaisi entiseen elämääni ilman näitä lapsia,” Anu sanoo.

Ja silti hän elää elämää, jollaista hän ei vielä muutama vuosi sitten halunnut.

Haluanko lapsia – ja pitääkö asiaa selitellä muille?

Vauvakuume on tunne, jota Anu Nevalainen ei koskaan ole kokenut.

”Siskoni sai lapsia, kun olimme parikymppisiä. Vaikka lapset olivat ihania, ajattelin, että onneksi ne eivät olleet meidän. Kummin rooli riitti minulle,” Anu sanoo.

Anu ja hänen miehensä olivat alkaneet seurustella alle kaksikymppisinä, ja vauvahaaveista oli käyty keskustelu jo suhteen alkuvaiheilla: Anulle ei lapsia tulisi.

Jossain vaiheessa mietin, olenko kamala ihminen, kun en halua lapsia.

”Sen jälkeen asiasta ei juuri puhuttu. Jossain vaiheessa mietin, olenko kamala ihminen, kun en halua lapsia ja teen yksin tällaisen päätöksen, joka vaikuttaa parisuhteeseemme ja meidän molempien elämään.”

Pariskunnan kesken asia oli selvä, mutta ulkopuolisille asiaa piti selitellä. Ja selitellä, ja selitellä. Jälkikasvusta kyselivät Anun ja hänen miehensä vanhemmat, yhteiset kaverit, kuka milloinkin.

”Sitä kysyttiin, että eikö jo olisi aika lapsille, kun olimme olleet teineistä asti yhdessä. Sanoin, että meillä on koiria ja keskitymme harrastamaan, meille ei tule lapsia. Lopulta ihmiset lakkasivat kysymästä.”

Esikoisensa syntymän jälkeen Nevalaiset ajattelivat, että lapsiluku saa jäädä yhteen. Vuotta myöhemmin mieli muuttui, ja varhaisultrassa pariskuntaa odotti tuplayllätys. ”Aluksi olin paniikissa ja mietin, miten arjesta voi selviytyä. Mutta on parasta ikinä, että lapsia tuli kaksi kerralla. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että saimme kaksoset.”

Vapaaehtoinen lapsettomuus on entistä yleisempää

Syntyvyys laskee Suomessa hurjaa vauhtia. Tämä tuskin tulee uutisena kellekään, joka seuraa suomalaista mediaa.

Ne suomalaiset, jotka haluavat saada lapsia, haluavat niitä vähemmän kuin ennen. Samaan aikaan on paljon niitä, jotka epäröivät ja siirtävät lapsen hankintaa. Lisäksi on kasvava joukko suomalaisia, joka ei halua lapsia lainkaan. Väestöliiton vuonna 2018 tekemän Perhebarometrin mukaan heitä oli lapsettomista aikuisista lähes 13 prosenttia. Parikymppisistä vapaaehtoisesti lapsettomia on lähes joka neljäs.

Vaikka selvä enemmistö suomalaisista edelleen haluaa lapsia, on vapaaehtoisesti lapsettomien määrä viime vuosina kasvanut: kymmenen vuotta aikaisemmin heitä oli parikymppisten joukossa 5,5 prosenttia.

Lisääntyminen on mitä henkilökohtaisin asia, mutta silti se herättää joukon kysymyksiä, joita puidaan julkisuudessakin. Miksi vapaaehtoisesti lapsettomat eli velat eivät halua lapsia? Eivätkö he pelkää yksinäistä vanhuutta tai sitä, että katuvat päätöstään sitten, kun lasten saaminen on liian myöhäistä? Ovatko vapaaehtoisesti lapsettomat vain haluttomia ottamaan vastuuta tai kasvamaan aikuisiksi?

Kysymykset ja selittelyn tarve eivät loppuneet edes siihen, että Anu muutti mielensä.

Näihin kysymyksiin vapaaehtoisesti lapsettomat eli velat ovat tottuneet vastaamaan.

”Ilmapiiri vapaaehtoista lapsettomuutta kohtaan on nykyään suvaitsevampi kuin muutama vuosi sitten, mutta suurella todennäköisyydellä sitä joutuu selittelemään. Harvoin siihen suhtaudutaan selkeän positiivisella tavalla,” sanoo Vapaaehtoisesti lapsettomat ry:n puheenjohtaja Soile Rajamäki, ja lisää:

”Näen, että on meidän yhdistyksemme velvollisuuskin vastata näihin kysymyksiin rehellisesti. Mutta jos me velat auliisti selittelemme päätöstämme, siinä piilee vaara, että ylläpidämme selitysvelvollisuutta. Tärkeämpi kysymys olisi se, minkä tähden omaa päätöstä lisääntymisestä täytyy selitellä.”

Tätä myös Anu Nevalainen on pohtinut. Kysymykset ja selittelyn tarve eivät loppuneet edes siihen, että Anu muutti mielensä.

”Kun muutin mieleni, saimme lyhyessä ajassa kolme ihanaa lasta. Koen siitäkin välillä syyllisyyttä, koska on ihmisiä, jotka yrittävät ja haaveilevat vuosia eivätkä silti saa lapsia,” Anu sanoo.

Lue myös: Äidiksi yksin yli 40-vuotiaana: ”Hyvin säilyneenä ajattelin, että munasolunikin olisivat säilyneet”

Lapsi saisi tulla jos olisi tullakseen – mutta lasta ei tullut

”Oletko nyt ihan varma?”

Tätä kysymystä Anu käsitteli ensin omassa mielessään, sitten miehensä kanssa ja lopulta monen läheisensäkin edessä.

Kun Anu parikymppisenä kertoi ihmisille, ettei halua lapsia, sai hän usein kuulla, että tulisi vielä muuttamaan mielensä.

”Kolmekymppisenäkin olin edelleen samaa mieltä. Mutta kun täytin 35, minulle iski jäätävä kriisi. Tajusin, etten ollut saanut mitään aikaiseksi, ura ei ollut oikein kehittynyt niin kuin olisi pitänyt. Tajusin, että kohta lasten saamisen suhteen olisi kiire ja pian en enää pystyisi, päätös pitäisi tehdä nyt.”

Yhtäkkiä äitiys ei tuntunutkaan mahdottomalta ajatukselta, ja tämä oli Anulle vaikea paikka. Päätös lapsettomuudesta oli ollut selvä niin monta vuotta, että Anu mietti asiaa yksin mielessään vuoden ennen kuin pystyi sanomaan sitä ääneen.

”Sitten kerroin asiasta parhaalle kaverilleni. Hän sanoi, ettei näin isoa asiaa voi sivuuttaa, ja käski listata kaikki plussat ja miinukset.”

Oli kauhea ajatella, että nyt, kun päätöksen on tehnyt, ei lasta välttämättä saakaan.

Miehelleen Anu kertoi vasta, kun oli selvillä omasta päätöksestään.

”Yhtenä päivänä sanoin, että haluankin yrittää lasta. Mieheni katsoi minua epäuskoisena ja ihmetteli, olenkohan nyt aivan tosissani. Hän oli hyväksynyt sen, ettei meille tule lapsia vaan elämme kahden aikuisen perheenä.”

Lyhyen keskustelun jälkeen oli selvää, että lapsi saa tulla, jos on tullakseen. Eikä lasta tullut. Anu tuli raskaaksi, mutta sai kaksi keskenmenoa.

”Ajattelin, että se oli universumin kosto siitä, etten ollut halunnut lapsia. Kun toinen keskenmeno tuli, sanoin miehelleni, että tässä tämä nyt oli, ei me koskaan saada lasta.”

”Oli kauhea ajatella, että nyt, kun päätöksen on tehnyt, ei lasta välttämättä saakaan. Ajattelin, että tällaisen prosessin läpikäymiseen minulla ei enää ole voimia.”

Monikkoperheen arki sujuu hyvällä suunnittelulla ja selkeillä rutiineilla.

Lue myös: Aitajuoksija Noora Toivo kävi hedelmällisyystestissä – tulos toi mielenrauhan

Voiko vapaaehtoisesti lapseton muuttaa mielensä?

Syksyllä 2016 Anu teki kolmannen positiivisen raskaustestinsä. Tällä kertaa Nevalaisilla oli onni myötä. Odotettu raskaus herätti kuitenkin Anussa ristiriitaisia tunteita.

”Tulin nopeasti raskaaksi ja minulle tuli paniikki, että olikohan tämä oikea ratkaisu, mitä olen mennyt tekemään. Myös raskaudesta kertominen ihmisille pelotti. Kun kerroimme, että olen raskaana, ihmisten ilmeet olivat näkemisen arvoisia. He kysyivät suoraan, mitä on tapahtunut ja miksi olin muuttanut mieleni.”

Asiasta puhuminen herkistää Anun vielä kolme vuotta myöhemminkin. Ensin piti vuosia selittää, miksi lapsia ei tule, ja kun oma mieli muuttui, piti alkaa selittämään, miksi näin päin.

”Ehkä olin itse aiheuttanut tilanteen puhumalla asiasta niin jyrkästi. Silti tuntui karulta, kun ihmiset kommentoivat, että tätä ei voi enää peruuttaa, kai te ymmärrätte?”

Vaikeaa se oli siksikin, että tietyllä tapaa Anua edelleen mietitytti. Mitä, jos lapsen kanssa ei pärjää?

Arki kaksosten ja kaksivuotiaan kanssa sujuu, kun rutiinit pitävät

Kolme vuotta myöhemmin Nevalaisten katon alla käy täysi tohina. Arki on juuri sellaista, mitä Anu suurperheen arjesta kuvittelikin: pyykkivuorten taltuttamista, ruoanlaittoa, vaippakasoja, uuden opettelua, unettomia öitä, pusuja ja haleja, loputon ruuhka syliin. Se, että perheessä on kolme lasta, tuntuu Anusta toisinaan uskomattomalta.

Kontrasti vanhaan on valtava. Koiranäyttelymatkat ulkomaille ovat jääneet, Anun agilityharrastus on jäissä ja kuukauden reppureissut Aasiaan ja Afrikkaan ovat taakse jäänyttä elämää, ainakin toistaiseksi.

Elämä muuttui muutamassa vuodessa. Se, että perheessä on kolme lasta, tuntuu Anusta välillä uskomattomalta.

Anu koittaa nipistää aikaa itselleen vauvojen toisten päiväunien aikaan, mutta kun he heräävät, ei tyhjiä hetkiä tule. Netflixin parissa vietettyjen sunnuntaipäivien sijaan Anu saa hengähdystauon silloin, kun omaan kotiin tulee lastenhoitaja lapsiperheiden kotiavusta. Tällöin Anu pääsee hoitamaan asioita ja vaikka syömään lounasta rauhassa. Tätä tarvitaan, kun tukiverkko on ohut.

”Aluksi avun pyytäminen tuntui kauhealta. Mutta meillä on onnellinen tilanne, että apua saa helposti, ja otamme sen vastaan.”

Useimmista haasteista monikkoperheessä selviydytään hyvällä suunnittelulla ja selkeillä rutiineilla. Arki rullaa, ja se on hyvää. Vaikeaa äitiydessä on edelleen selittelyn tarve.

”Kaikilla on joku mielipide tai neuvo siitä, mitä pitäisi tehdä. Sormiruokailu, imetys, päivähoito, töihinpaluu… Facebook-ryhmät ovat kaikista pahimpia. Jos jotain tekee eri tavoin kuin muut, saa heti lokaa niskaan.”

”Kaikkea lapsiin liittyvää joutuu niin paljon selittelemään muille. Jokainen tekee niin kuin on itselle parasta,” Anu sanoo.